Suomalainen energia-, alue- ja maatalouspoliittinen keskustelu on jo vuosikaudet, tai pikemminkin vuosikymmenet, ollut pysähtyneisyyden tilassa. Todelliset uutta luovat keskustelunavaukset ovat jääneet uupumaan.
Puoli vuosisataa sitten lähti Urho Kekkonen lähti pamfletissaan ”Onko maallamme malttia vaurastua?” piirtämään Pohjois-Suomen valtiojohtoisen teollistumisen suuntaviivoja. Näitä Kekkosen hahmotelmia voidaan pitää monin tavoin onnistuneina, ja niiden pohjalta tehtyjen ratkaisujen vaikutukset ovat nähtävissä vielä tänäkin päivänä.
Valtiojohtoinen teollistamispolitiikka on nykyisenä EU-aikana tullut tiehensä päähän. Lisäksi teollistamispolitiikka kuten nykyinen alueellistaminenkin, oli vain keskusten hajasijoittamista.
Ympäröivälle maaseudulle siitä ei riittävän suurta hyötyä ole ollut.
Löytääksemme ratkaisuja tämän päivän maakuntakeskusten ulkopuolisten alueiden ongelmiin, meidän tuleekin suunnata katseemme vielä toiset puolivuosisataa historiaan.
1900-luvun alkuvuosina suomalainen maatalous lähti ennennäkemättömään nousuun pitkälti voimaperäiseen maidontuotantoon siirtymisen avulla.
Paikallinen innostus, valistustyö ja valtiontuki loivat maaseudulle maitokarjatalouden ja osuusmeijerit.
Maaseudun perinteiset elinkeinot vahvistuivat ja kokonaan uusia syntyi niiden rinnalle.
Jos edellinen maatalouden nousu perustui maitoon, niin karjan tuotteista myös maatalouden ja maseudun uusi nousu tulee saamaan voimansa. Maidon ja lihan lisäksi karja tuottaa tietenkin lantaa. Lannan hyötykäyttö ei kutenkaan ole läheskään sillä tasolla kuin sen tulisi olla.
Pelkkä lannan pellolle levittäminen johtaa siihen, että valtavat määrät kotimaista, puhdasta ja helposti käytettävää energiaa leijailee kirjaimellisesti taivaan tuuliin. Varsin kohtuullisilla investoinneilla tämäkin energia pystyttäisiin saamaan talteen ja muuttamaan tarpeen mukaan sähköksi, lämmöksi tai biodieseliksi.
Tiettömän taipaleen takana elävästä mummostaan kuuluisassa Pihtiputaan kunnassa biokaasun energiantuontapotentiaalilla voitaisiin tyydyttää yli 500 omakotalon vuotuinen energiantarve. Selvää onkin, että kun tämä tarkastelu siirrettäisiin koskemaan koko maata, niin biokaasulla voitaisiin tyydyttää ympäristöystävällisesti jo kansantaloudellisesti merkittävä määrä Suomen energiantarpeesta.
Suhteellisesti suurempi vaikutus olisi kunta- ja kylätasolla, kun alueet voisivat parhaimmillaan saavuttaa täyden energiaomavaraisuuden.
Biokaasuntuotannon vaikutukset eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään energiapolitiikkaan. Jos biokaasulaitokset rakennettaisiin, kuten osuusmeijerit aikoinaan tuottajaosuuskuntien varaan, niin energiantuotannosta saatavat hyödyt tulisivat suoraa maaseutua elossa pitäville peruselinkeinoille ja paikallisille ihmisille.
Koska voitot pysyisivät lähellä tuotantoalueita, tukisi kaasuntuotanto välillisesti myös maaseudun palveluja. Tietenkin biokaasulaitosten rakentamisella ja ylläpidolla olisi myös suoria työllisyysvaikutuksia.
Tuottajajärjestöjen, tuotekehittelijöiden, kuntien ja valtion tulisikin viimein herätä biokaasun tuotannon luomisessa. Maaseudulla mahdollisuudet ovatkin näiden osapuolten käsissä.
Jaakko Mäki-Petäjä
Matti Leiviskä
