Pride-viikolla yhteiskunnallinen keskustelu on keskittynyt erilaisiin sukupuolta ja seksuaalisuutta käsitteleviin identiteetteihin. Poliittisten puolueiden joukossa vihreät ovat olleet tässä keskustelussa päänavaajia ja tärkeitä edelläkävijöitä. Ihmisten omalle identiteetille on meidän jokaisen pystyttävä antamaan sille kuuluva arvo. Valitettavasti vihreiden ideologiassa kaikilla identiteeteillä ei ole samanlaista arvoa.
Maakuntauudistuksen edetessä moni on ihmetellyt ja kritisoinnut maakuntien määrää. Vähemmälläkin tultaisiin kuulemma toimeen. Viimeisimpänä tähän joukkoon yhtyi vihreiden puheenjohtajaksi kukitettu Touko Aalto, joka vaati maakuntien määrän tiputtamista kahdeksastatoista kahteentoista maakuntaan.
Jos maakunnissa olisikin kyse vain hallinnollisista apparaateista, niin tämänkaltainen taskulaskimeen perustuva yhteiskunnallinen suunnittelu voisi olla toimivaa. Näin ei kuitenkaan ole. Taskuslaskinvihreydessään Aalto ja hänen seuraajansa unohtavat koko maakuntamallin tärkeimmän pohjan. Maakuntien perustana on alueiden ihmisten oma vapaaehtoinen kansalaistoiminta, yhteenkuuluvuus ja identiteetti.
Nykyisen tyyppiset maakunnat syntyivät Suomeen itsenäistymisen jälkeisinä vuosina vapaaehtoisen kansalaistoiminnan pohjalta ilman valtiohallinnon jäykkää ohjausta. Maakuntalauluilla ja maakunnallisilla kansallispuvuilla vahvistettiin entisestään ihmisten välistä yhteenkuuluvuutta ja identiteettiä.
Tässä kaikessa on koko maakuntahallinnon aatteellinen ja maailmankatsomuksellinen perusta, eikä maakunnallisesta itsehallinnosta voida sanan varsinaisessa merkityksessä puhua, jos Aallon ja vihreiden mallin mukaisesti aluehallinnon rajat määritellään pelkästään Arkadianmäen asukkien ajatusten perusteella.
Tämänkaltaista hallintorajojen piirtelyä toki on harrastettu läpi historian. Selvimmin tulokset näkyvät vielä nykyäänkin Afrikassa. Siellä siirtomaaisännät piirsivät miekalla rajat karttoihin välittämättä paikallisten ihmisten omista identiteeteistä ja näkemyksistä.
